En äitinä haikaile pikkulapsiaikaa muuta kuin ohimeneviä nostalgiapurskahduksina. Voi että, olivatpa he pieniä (ja me nuoria), voi noita aikoja! Tuntuu luontevalta ja hyvältä elää kahden aikuisen, yhden teinin ja yhden esiteinin perheessä.

Nyt Jyväkylän-talvilomalla haikeus kuitenkin pääsi puhaltamaan sisään takinkauluksesta niin yllättäen, että se meni kalseudeksi luihin ja ytimiin. 

Olimme päätyneet pitkän retkipäivän jälkeen piipahtamaan vielä Vaajakosken Kaunisharjun jääputouksille. Takana oli monta tuntia ja kilometriä kulkemista, joten ymmärtäähän sen, että houkuttelusta huolimatta retkueemme teini tahtoi jäiden tuijottelun sijaan jäädä autoon tuijottelemaan puhelintaan.

Ei siinä mitään.

Kävelimme yhtä pienemmällä seikkailuporukalla tieltä lyhyen matkan jääputouksille. Olimme paikalla ensimmäistä kertaa, mutta kohdetta ei tarvinnut kauaa etsiä. 

Jääputoukset hohtivat metsänvihreän ja lumenvalkoisen keskeltä jäänsinisinä ja jättiläismäisinä. Pienet pisarat valuivat helkkyen jääputouksen uumeniin, saaden ne kimaltelemaan oksiston läpi siivilöityvässä valossa paikoin kuin diskopallot. 

Eikä siinäkään vielä mitään.

Mutta se, miten sekunnissa mieleni heitti minut Frozenin-maailmaan, niin paljon olen siellä etenkin toisen lapsen kanssa aikaani viettänyt. Se sai jääpuikot nirhaisemaan sydäntä. Putoushan oli selkeästi kuin Elsan rakentama jäälinna! 

Jää valui korkeuksista ja siitä sulavasti aaltoillen pitkin maankamaraa kuin prinsessamekon helma. Jäinen rakennelma jatkui mahtipontisesti kaartuen oikealle ja vasemmalle. Sinne ja tänne jäi jännittäviä kolosia, kuin linnan sisäänkäyntejä ja ikkunoita. Linnan sininen taittui paikoin niin jäiseen turkoosiin, että moista ei suomalaisessa luonnossa ole tottunut näkemään.

Oli ojennettava kätensä eteen, koitettava, osaisiko tehdä käsillään jäätä, sillä paikassa oli selkeästi taikaa.

Ja siinä se tuli, haikeus. Ymmärrys siitä, että tämä aika, tämä taikuuden vaihe lapsiperhe-elämässä on ohi. Ja toisin kuin muut menneet vaiheet, tätä huomasin ikävöiväni.

Vielä vuosikymmen sitten minun ei olisi ehkä tarvinnut sanoa sanaakaan Frozenista, lapsen mielikuvitus olisi nähnyt sen ilman johdatteluakin. Vielä muutama vuotta sitten olisin pienellä esimerkillä ja yllytyksellä saanut leikintaian heräämään. Olisimme voineet viettää jyväskyläläisessä satumetsässä tunteja.

Nyt en saanut entistä jääprinsessaa edes houkuteltua tälle retken taianomaiselle viimeiselle kohteelle. Ja vaikka olisinkin saanut, Elsa-leikkini olisi saanut aikaan luultavasti korkeintaan lempeää mutta paljon puhuvaa silmienpyörittelyä.

Se on ok, mutta ai kamala, miten haikeaa myös.

En ole koskaan kokenut olevani erityisen leikkivä äiti. Mutta tajuan kunnolla vasta nyt, että vaikka olin leikeissä enemmänkin sivustaseuraaja tai vielä tarkemmin kuvailtuna sivustapuuhastelija, oli minulla kuitenkin aika usein mukanani näkymätön kori täynnä mielikuvitusta. Sitä ripottelin lasten ylle niin metsässä kuin bussissa, niin kylvyssä kuin siivouspäivänä.

Se oli tietenkin pitkälti taikakeinoni muuttaa tylsät rutiinit vähän kimaltelevammaksi ja harhauttaa väsyneet pienet päät lempeälle mielikuvituspuolelle. Mutta oli se myös kivaa, myös itselleni. Lasten ollessa pieniä, tulin itsekin pysähtyneeksi niin paljon useammin elämän pienien ihmeiden äärelle ja näin taikaa paikoissa ja tilanteissa, joissa aikuissilmien kyky sitä nähdä on hiljalleen ja huomaamatta hävinnyt.

Nykyään arjen taikakorini on niin pieni, että se mahtuu takataskuun. Aika usein en edes muista sen olemassaoloa. Ja kun muistan, teini-ikäisen mulkaisu, olkoon pohjimmiltaan kuinka rakastava ja hyväntahtoinen tahansa, saa taikahippuset kieppumaan nopeasti takaisin taskuun. Jäljelle jää vain pöljäilevä äiti, ilman mielikuvituskrumeluuria, ja siinä ei enää mikään taikatemppu auta.

On ihanaa elää tätä aikaa perhe-elämästä, kun aikuisten ja lasten maailmat ovat samaan aikaan mielenkiintoisesti lähentyneet toisiaan ja toisaalta alkaneet eriytyä. Rakastan sitä, että voidaan keskustella asioista suoraan, ilman pehmentäviä satuja. 

Mutta näemmä silti kaipaan ihan pikkuisen myös arjenlomaan ripoteltua mielikuvitusta ja sen luomaa taikaa. Sitä pikkulapsiajoilta tuttua.

Viime viikolla bongasin ensimmäiset lumikellot kukkimassa, alkuviikosta saapuivat loput tilaamani siementäydennykset ja tänään ilmassa tuoksui auringossa lämpenevä hiekka kuin vain keväisin. Sormenpäissä alkaa kihelmöidä tarve tunkea ne multaan. 

Takana on nyt viisi palstakautta, edessä kuudes, mikä tuntuu aikavääristymältä. En oikein enää muista, minkälaista elämä oli ennen palstaa ja siitä porttiteoriana seurannutta kesämajan – pikkuisen 12 neliön mökkerön – hankkimista samasta niemennokasta palstan kanssa. 

Mihin oikein käytimme aikamme, rahamme ja omistamisen mukana tuomat huolivarannot ennen sitä? Ja etenkin; mikä vastapalveluksena täytti elämän niin jättimäisellä kuormallisella onnea, lempeyttä ja hyvinvointia? 

Mikään paikka ei ole elämässäni ollut yhtä tärkeä kuin Kivinokka. Tiedän, että jos kaikki menee hyvin ja kuten ajateltu, nykyisessä kodissa en tule elämään loppuelämääni. Mutta toivon, että mökki, palsta ja Kivinokka siinä ympärillä ovat osa eloani aina. 

Rutiinilla kohti iloisia yllätyksiä ja katkeria pettymyksiä 

Viiden palstavuoden (ja ennen sitä lukuisien kaupunkiviljelyvuosien yhteisöviljelmillä, taloyhtiön pihassa ja parvekkeilla) kerryttämän kokemuksen myötä tekemiseen on alkanut syntyä rutiini. 

Pian on aika nostaa rappukäytävässä talvehtineet pelargoniat mullanvaihdon kautta eteläikkunalle. Maaliskuun lopussa kylvän ensimmäiset siemenet; tomaatit, basilikat, lehtikaalit ja osan kesäkukista (täällä kylvökalenterini). Esikasvatukset laitan itämään soil blockerilla tekemiini multapaakkuihin. Palstan penkeille ja laatikoille keräämämme lehtikatteet saavat suojata maata kunnes muuttuvat maaksi itsekin. Viimeistään vappuna hankitaan palstan lannoittamiseen katekompostin lisäksi kompostoitua hevosenlantaa.  

Ensimmäisenä satoa antavat huhti–toukokuun vaiheessa talveksi maahan jätetyt maa-artisokat sekä ruohosipuli, raparperi ja viinisuolaheinä. Ensimmäiset kukkakimput saa kerätä sipulikukista ehkä jo ensi kuussa. Ainakin viime viikolla palstan kukkapenkeistä punkivat ylös jo tulppaanitkin.

Palstalla kasvattamamme vihannekset, juurekset marjat, sienet ja kukat ovat vakiintuneet aika samoiksi, mutta joka vuosi on kiva kokeilla myös jotain uutta. Jos ei muuta, ainakin uutta lajiketta tutusta vihanneksesta tai uutta sävyä tutusta kukasta. 

Silti joka vuosi tapahtuu jotain yllättävää. Joku vihannes lykkää huippusadon, vaikka mitään ei ole tehty eri tavalla kuin niinä vuosina, kun tuloksena on ollut pari nahistunutta hedelmää. Joku kukka jättää kukkimisen väliin samalla kun kukkapenkistä alkaa kasvaa jotain, mitä sinne ei ole istutettu.

Ja aivan varmasti jostain ilmestyy joku kasvitauti tai muu maanvaiva, josta ei ole aikaisemmin kuulutkaan. 

Palstavuoden 2024 epäonnistumiset

Listataanpas ensin alta viime vuoden epäonnistumiset. Viime vuoden rankka työtahtini näkyi myös esikasvatuksissa. En ehtinyt antaa pienen pienille taimille tarpeeksi rakkautta, mutta loppujen lopuksi pääasiallinen syy taimien lakoamiseen oli se, että en ehtinyt olla kastelemassa niitä alun herkässä kasvuvaiheessa.

Tämä koitui etenkin esikasvatettavien kesäkukkien kohtaloksi. Kymmenistä ja kymmenistä taimista vain sitkeimmät selvisivät, samaten kuin isoissa purkeissa kasvaneet daaliat, nuo palstamme kesäisen kukkaloiston pelastajat. 

Kesä tuli rytinällä, ja vaikka palstalla kasvaa eriaikaisia tulppaaneja, ne tuntuivat räjähtävän kukkaan kaikki samaan aikaan. Jos yleensä tulppaaneista saa nauttia viikkotolkulla, nyt kukinta tuntui menevän ohi muutamassa päivässä.

Muistelen keväällä miettineeni, että ehkä kannattaa panostaa enemmän pidempään kukkiviin sipulikasveihin, mutta syksyllä istutin sitten lisää tulppaaneitakin, toki.

Kauden edetessä tomaatteihin ilmestyi taas oireita vuodelta 2023 tutusta perunarutosta, mutta nyt kun tiesimme, mikä homma, ei homma mennyt ihan roskiksen täyttämiseksi. Teimme kasvustoihin tilaa ja napsimme sairaan näköiset hedelmät pois ajoissa. Lähes kaikki kirsikkatomaatit ehtivät kypsiksi ennen tartuntaa, isommat hedelmät ottivat sitten enemmän osumaa. Uusia tomaattisiemeniä en enää hanki kuin kirsikkatomaattikokoisina.

Lehtikaali, joka meillä yleensä on ollut menestys (ainakin jos hyväksyy sen, että alimmat oksat on varattu lehtikotiloiden syötäväksi), oli nyt vaisu. En oikein tiedä, mikä siihen oli syynä. Siemenetkin olivat samoja kuin ennen. Mutta jos yleensä lehtikaaleista on kasvanut valtavia pensaita, nyt ne olivat vähän onnettomia törröttäjiä. Saimme kyllä hakea viimeiset lehtikaalit tänäkin vuonna marras–joulukuussa, mutta sellaista menneiden vuosien yltäkylläisyyttä ja jukoliste-hyvän vihersmoothien övereitä ei viime vuonna koettu. 

Myös maissit jäivät pieniksi rutkuiksi, kun ne eivät pysyneet samassa kasvutahdissa kuin samaan laatikkoon kylvetyt pavut, jotka jättivät ne pian varjoonsa. 

Palstavuoden 2024 onnistumiset 

Jos oma työtahtini oli haitaksi esikasvatuksille, palstalle päästyämme se vaikutti toisin. Palsta on ollut aika paljolti minun juttuni, vaikka puoliso on siinä apuna ollutkin. Viime vuonna hän kuitenkin otti vastuuta rutkasti enemmän, minkä huomasi vielä syksyllä palstaa talviteloille laittaessa. En ollut ihan lopen kyllästynyt ja väsynyt puuhaan, kuten yleensä siinä vaiheessa kautta olen.

Oli ihanaa, kun joku muu oli kastelun lisäksi jakamassa vastuuta etenkin kitkemisessä. Neljä kättä on todentotta enemmän kuin kaksi.

Viime vuoden isoin yllättäjä oli kurkku, jota tuli ihan valtavasti ihan vain muutamasta kasvista! Tätä olen yrittänyt kaikki palstavuodet, sillä unelmissani kurkkua riittäisi säilöttäväksi asti. Mitään kevääseen asti riittävää kurkkusäilykevarantoa ei nytkään tullut, mutta kurkkua tuli niin paljon, että välillä sitä oli ihan pakkokin säilöä. Ihana ongelma!

Toivon, että olisin ehtinyt täyttää puutarhapäiväkirjaani, jotta muistaisin, olivatko kurkut itse kylvämiäni. Ja jos olivat, olivatko ne esikasvatettuja vai suorakylvettyjä ja mitä lajiketta. Sillä muistan ostaneeni myös valmiita taimia, ja edellisinä vuosina ne ovat toimineet paremmin. Oli miten oli, tänä vuonna yritän taas samaa temppua kaikilla mahdollisilla tavoilla ja useammalla lajikkeella.

Ihana onnistuminen tuli myös osterivinokkaiden kanssa, joita ollaan kasvatettu aikaisemminkin, mutta joiden satomäärien kanssa oltiin viime vuonna monta viikkoa putkeen iloisesti pulassa. (Alla oleva kuva mökkimme viereisen kuusen alta, jonne myöskin laitoimme sieniä kasvamaan.) Mikähän olisi paras tapa säilöä osterivinokas, jos sama sienionni potkaisee jälleen?

Viime vuodelta tuttuja menestyjiä olivat pavut, joista ruusupapua meillä on edelleen pakkasessa jäljellä. Sitä tuli muutamasta taimesta ihan valtavasti, siis korikaupalla! Mangoldi kasvoi hyvin sekin, ja sen varsista tehtyä pikkelssiä on vielä muutama purkki jääkaapissa jäljellä. Salaattia kylvin useaan kertaan kesän aikana, ja sitä myös riitti koko kesäksi.

Kivasti tuli myös kesäkurpitsoja, mutta talvikurpitsoja soisin tulevan vielä enemmän tänä vuonna. Ne kun säilyvät jopa huoneenlämmössä sellaisenaan monia kuukausia ja toisin kuin kesäkurpitsat, ne maistuvat lapsillekin.

Valkosipulia tuli myös paljon, niitäkin on yhä jäljellä, vaikka olen antanut sipulisia terveisiä muillekin. Samaten valkosipulin jälkeen samaan maahan myöhäiskylvöinä kylvettyä daikonia on säilykkeenä jäljellä yhä.

Viime vuonna vaihdoin palstan kylvöissä tavallisen herneen sokeriherneeseen, mikä oli hyvä päätös. Ihanaa, kun voi syödä koko herneen kuorineen! Kylvin sokerihernettä pariin otteeseen ja se antoi kastelijalle palkinnoksi snäksit monen viikon ajan. 

Jos kesäkukkaloisto jäi vähän vaisuksi, perennat onneksi loistivat, kuten myös juurakkoina talvettamani daaliat. Iloinen yllätys oli myös suorakylvönä kylvämäni hajuherneet, joiden pitäisi oleman helppoja, mutta jotka sain onnistumaan ensimmäistä kertaa. Niiden tuoksu, ah!

Palstavuoden 2025 suunnitelmissa vanhat tutut ja yksi laajennus

Tänä vuonna perinteitä kunnioittaen kylvän taas varmasti aivan liikaa kaikkea esikasvatukseen, niin että lopulta niitä isompiin ruukkuihin kouliessani olen pulassa vähiin käyvien vuorokaudentuntien ja ikkunatilan kanssa.

Viime vuoden kesäkukukkafiaskon jälkeen mietin panostavani vain monivuotisiin perennoihin, mutta hah, taas on jos ja mitä kukansiementä odottamassa. 

Syötävissä kasvatettavissa mennään vanhoilla tutuilla, mutta joku uusi kokeilu joka vuodelle on kiva ottaa. Mikä se voisi olla?

Isoin ja tällä hetkellä innostavin juttu on se, että voimme tänä vuonna laajentaa palstaamme hivenen. Palstamme rajautuu yhdeltä reunaltaan metsänrantaan, jossa on aikaisemmin ollut yksi palsta. Se on puiden varjoon jääneenä otettu pois palstakäytöstä jo ennen meidän palsta-aikaamme, ja viime vuodet tuo läntti on kasvanut lähinnä vieraslajeja kuten jättipalsamia, joita olemme yrittäneet oman palstamme hoidon rinnalla ehtiä kitkeä.

Menneestä ajasta tuolla entisellä palstalla muistuttaa vain kaksi vieraslajien puristuksessa kituvaa mustaviinimarjapensasta.  

Me saimme viime luvan napata viljelykäytöstä poistuneesta palstasta pienen palan oman palstamme jatkoksi.

Niinpä jo viime vuonna peitimme osan palstan maasta pressulla vieraslajiennirhaamistarkoituksessa ja annoimme marjapensaille osansa hevosenlannasta ja katekompostista. Josko niille kävisi sama kuin palstamme karviaisille, jotka olimme ensimmäisenä palstakesänä jo kaivamassa ylös maasta kuolleina, mutta jotka heräsivät henkiin ihan vain lannoittamalla. 

Nyt keväällä luvassa on aidanjatkon nikkarointia sekä uuden viljelylaatikon rakentamista edullisesti ja luonnonmukaisesti. Puutarhavälineet ja puutarhakomposti siirtyvät varjoon. Sinne siirtynevät luultavasti myös raparperi ja pensasmustikoilta liikaa tilaa vievä syyshortensia. Osterivinokaskin varmasti viihtyisi siellä, myös paahteisen keskikesän aikaan. Saa nähdä, minkälainen varjopuutarha sinne syntyy!

Miten ihanalta tuntuukaan, että voi taas laittaa kädet multaan, saada aikaan jotain konkreettista ja hääriä ulkona niin kauan, että iltaisin kroppaa kolottaa fyysisestä työstä.